Eräs tarina kertoo vanhasta miehestä, joka eli rauhallista elämää maaseudulla poikansa kanssa. Heillä on hevonen, joka eräänä päivänä karkaa. Naapurit päivittelevät, että kävipä heille huono tuuri. Mies vastaa ”Jaa, mikä on hyvää ja mikä huonoa”. Seuraavana päivänä hevonen palaa takaisin mukanaan useita villihevosia. Naapurit ihmettelevät että kävipä heillä nyt hyvä tuuri. Mies vastaa ”Jaa, mikä on hyvää ja mikä huonoa”.
Miehen poika ratsastaa yhdellä villihevosista, putoaa ja katkaisee jalkansa. Naapurit päivittelevät jälleen, että kylläpä huono tuuri kävi. Mies vastaa ”Jaa, mikä on hyvää ja mikä huonoa”. Myöhemmin kylään tulee sotilaita hakemaan nuoria miehiä sotimaan. Poikaa ei oteta mukaan koska jalka on poikki. Naapurit iloitsevat, että kylläpä kävi hyvä tuuri. Mies tähän ”Jaa, mikä on hyvää ja mikä huonoa”.
Ajattelen, että asiat ovat tapahtuessaan neutraaleja, ja ihminen antaa niille merkityksen joka on hyvä tai sitten huono. Luokittelemme tapahtumia automaattisesti, vaikka sille ei useinkaan ole tarvetta. Tapahtumahetkellä ei voi tietää, mitä myöhemmin tilanteesta mahdollisesti seuraa. Elämä on sarja erilaisia tapahtumia, emmekä voi valita mitä täällä tulee eteen, mutta voimme hyvin usein valita miten siihen suhtaudumme.
En väitä, ettei mikään tapahtuma saisi tuntua huonolta tai pahalta. Vaikka tuntuisi miltä tahansa, se on täysin ok. Tunteet täytyy tuntea.
Omalla kohdallani tuli vaihe, jolloin henkinen kestävyys venyi lähelle äärirajoja, stressiä oli tarjolla monessa suunnassa, ja samaan aikaan maallinen materia osoitti hajoavaisuutensa. Omaa arvoaan on alkanut määrittämään suorittamisen kautta ja sitä suorittamista on totisesti riittänyt. Vaan ei se silti kuitenkaan riittänyt. Tämä kaikki yhdessä, kasaantuneena huomaamatta ja taitavasti piiloutuneena, purkautui sitten eräänä kauniina hetkenä yhdellä kertaa melkoisella voimalla.
Seuraavaksi oli energiaa ainoastaan selviytyä päiviä eteenpäin. Kaikki muu oli toissijaista.
Vaikea kokemus voi opettaa pysähtymään hetkeen, kuuntelemaan itseään paremmin ja olemaan itselleen lempeämpi. Kun voimia oli vain vähän, oli helpompaa antaa itselleen lupa olla vaan ihan niin kauan kuin tarvitsee. Koska ei muutakaan voinut. Ymmärsin, että aina ei ole tarvetta olla tekemässä jotain, eikä kaiken tekemisen tarvitse välittömästi johtaa johonkin näkyvään päämäärään.
Vaikeampien aikojen keskellä auttoi ajatukset ”Tämä menee vielä ohi”, ”Tästä seuraa jotain paljon parempaa” ja ”Kaikki on oikeasti paremmin kuin osaan ajatella”. Vaikeuksista tuli tavallaan kerros, joka ei ollut koko totuus, eikä se ollut minä. Sen kerroksen ulkopuolella pystyin ajattelemaan noita ajatuksia ja tiedostamaan, että näen vain osan kokonaisuudesta. Tiesin, että kaikki on silti hyvin.
Tämän jälkeen tuntuu, että jokin on muuttunut mutta en ihan osaa paikallistaa mikä. Tutkimus jatkuu.
0 kommenttia