Tämä on kirjoitus kaikkein intensiivisimmästä meditaatiokokemuksestani ja siitä, millaisia ajatuksia se minussa herätti. Tämän ei ole tarkoitus olla universaali totuus eikä todiste sielunvaelluksesta, vaan henkinen kokemus joka tuntui itselleni merkitykselliseltä. Varoituksena etukäteen, että teksti käsittelee raskaita teemoja, kuten väkivaltaa, turvattomuutta ja lapsen kuolemaa meditaatiokokemuksen kautta.
Eräänä iltana olin hieman allapäin kun tein ohjatun meditaation, jossa käydään katsomassa edellisen elämän tapahtumia. Olin tehnyt tämän saman meditaation kaksi kertaa aiemminkin, ja ne olivat olleet varsin mukavia kokeiluja. Tämä kerta oli erilainen.
Alkurentoutuksen jälkeen edessäni avautui maisema korkealta kuvattuna. Huomasin leijailevani ja mietin heti, että olenkohan enkeli. Kyllä olen, ja samalla huomasin että olin siinä elämässä ehtinyt vain noin 5-6 vuoden ikään. Leijailin hieman alemmas ja maan pinnalla näin oman kehoni elottomana, sekä perheeni sen vieressä. Molemmat vanhempani sekä arviolta teini-ikäinen isoveljeni itkivät kovasti ruumiini äärellä jokainen. Elämäni oli juuri päättynyt.
Meditaatio eteni niin, että seuraavaksi palasin ajassa taaksepäin hetkeen, jolloin olin vielä elossa. Tunnelma oli järkyttävä, suorastaan vihamielinen. Koko tämä lyhyt elämä oli ollut täynnä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, turvattomuutta ja epätoivoa. En voinut uskoa, että se pieni ihminen oli joutunut käymään läpi kaiken sen. Siirryin ajassa eteenpäin takaisin enkeliksi.
Leijailin jälleen seesteisessä tilassa maanpinnalle katsellen ja mietin elämän tarkoitusta. Olemme täällä ensisijaisesti siksi, että oppisimme asioita itse. Elämästä, universumista, itsestämme. Joskus kuitenkin käy niin, että omalla elämällämme onkin ihan toinen tarkoitus; opettaa asioita muille. Ehkä tämä elämä oli juuri sellainen. Ehkä nämä kolme muuta olivat oppineet tapahtuneesta jotain, ainakin toivoin niin.
Nämä ihmiset olivat toimineet hyvinkin julmasti pientä lasta kohtaan, mutta siinä hetkessä tunsin myötätuntoa heidän omia rajoitteitaan ja keskeneräisyyttään kohtaan. Eivät he pohjimmiltaan pahoja olleet, jokin vain ajoi heidät käyttäytymään niin. Jollain tavalla tiesin tämän kun katselin kaikkea ulkopuolelta. Samalla huomasin myös hyväksyväni kaiken tapahtuneen osana elämän kiertokulkua. Olin kokenut kamalia asioita, mutta nyt olin puhdasta rauhaa.
Meditaation loppupuolella mukaan liittyi valo-olento, jolta sai kysyä kysymyksiä. Kysyin, että miksi minulle tämä elämä näytettiin. Sain vastaukseksi, että vaikka joskus tuntuisikin siltä, että kukaan ei välitä, se ei pidä paikkaansa. Hekin kaikesta huolimatta välittivät. Siellä he nyt itkivät ja surivat lasta jonka menettivät.
Meditaatio päättyi, ja sitten itkin minä. Tässä elämässä.
0 kommenttia